.

Eduskunnassa säädetään lakeja. Lait vaikuttavat ihmisen elämään sen kaikissa käänteissä. Sosiaaliturvan osalta Suomen lainsäädäntö on hyvin mutkikas ja mielestäni monilta osin epäoikeudenmukainen ja eriarvoisuutta lisäävä.

Lainsäätäjien eli kansanedustajien eteen marssitetaan kaikki mahdolliset tutkijat ja kyseisen alan asiantuntijat, mitä vain voi kuvitella tarvittavan. Kaikki mahdollinen tieto on käden ulottuvilla. Kaikenhan pitäisi siis olla hyvin? Uskon kuitenkin, että jotain olennaista puuttuu.

Uskon, että harvalla nykyisistä kansanedustajista on tuoreessa muistissa henkilökohtaisesti koettuna, tai edes läheisten kokemana köyhyyttä, työttömyyttä ja riippuvuussuhdetta erilaisista yhteiskunnalta anottavista tuista. Pelkään että näppituntuma siihen todellisuuteen, niiden ihmisten arkipäivään, joita sosiaalilainsäädäntö koskee, puuttuu.

Pääasiallinen syy siihen, että asetuin ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa on se, että olen omakohtaisesti kokenut, paitsi pitkän ja monipuolisen työuran, myös viime vuosien pätkätyöt, silpputyöt, uudelleenkoulutuksen, loputtoman työnhaun, työttömyyden ja sen myötä köyhyyden. Omassa elämässäni eteen tuli myös vakava velkaantuminen ja lopulta pääsy velkajärjestelyyn.

Tällä matkallani eteeni on tullut lukuisia tilanteita, joissa olen tosissani yrittänyt ymmärtää lainsäätäjän tarkoituksen. Sen ymmärrän toki, että kysymys on aina poliittisista arvovalinnoista. Mutta uskon, että kysymys on myös paljolti luuloihin ja uskomuksiin perustuvista asenteista. Oikeasti kuvitellaan, että 'Kyllä työtä tekevälle löytyy! Tai ajatellaan, että sosiaalitoimiston puoleen kääntyvät vain ihmiset, jotka eivät jostain syystä kykene hallitsemaan elämäänsä. Siis omasta syystään.

Haluaisin päästä eduskuntaan tekemään lainsäädäntötyötä koko elämänkokemukseni pohjalta, paljon nähneenä, paljon kokeneena. En pelkää puhua suurellekaan yleisölle ja minua sanotaan selväsanaiseksi. Olen rohkea ja määrätietoinen.

Viime keväästä lähtien olen toiminut vapaaehtoisena tukihenkilönä sellaisille ihmisille, joiden tilanne on mennyt niin vaikeaksi, että omat henkiset voimavarat eivät riitä. Aina ei ole kysymys edes kovin vakavasta velkaantumisesta. Kynnys hakea apua on vain tehty niin korkeaksi, että monet eivät sitä tee, vaan antavat periksi ja tilanne vain pahenee. Moni syrjäytyy lopullisesti.