.

Työ on aina ollut minulle mahdollisuus oppia jotain uutta, tulla hyväksi jossakin, parhaassa tapauksessa asiantuntijaksi jollakin osa-alueella. Työttömyysjaksoissa minulle on aina ollut pahinta yhteiskunnan ulkopuolisuus. Yksi ihmisen perustarpeitahan on kuulua johonkin yhteisöön. Esimerkiksi vuokratyöntekijöiltä tämä mahdollisuus on riistetty.

Viime vuosikymmenien aikana työelämän pelisäännöt ovat kadonneet. Aloitin kuvausihteerin työn 'ikiturvallisessa' Yleisradiossa 70-luvun alussa. Se oli sitä aikaa, kun 'saavutettuja etuja ei voinut poistaa'. Oltiin varmoja, että Yleisradiosta lähdetään sitten aikanaan eläkkeelle. Lähdin kuitenkin free-lanceriksi v. 1982, kun uusia haasteita tarjoutui elokuva-alalla. Vuosien kuluessa työskentelin useissa elokuva- ja tv-tuotannoissa ensin tuotantosihteerinä ja sitten tuotantopäällikkönä ja alan kouluttajana. Erään työttömyysjakson jälkeen perustin yrityksen starttirahalla.

Vuonna 2000-2001 työskentelin EU-projektissa nimeltä Media Barents. Tehtävänäni oli rakentaa internettiin kuvauspaikkatietokanta Barentsin alueelta. Kun projekti lähestyi loppua, eikä minulla ollut varmaa tietoa tulevasta työllistymisestäni Helsingissä, päätin lähteä Rovaniemelle. Tässä vaiheessa täytyy myöntää, että minulla oli kuvitelma, että Lapissa on alueellinen tv-kanava. Ei ollut, eikä ole. Ensimmäinen työpaikkani Rovaniemellä oli Lapin yliopistossa kansainvälisen naiskonferenssin suunnittelijana. Sittemmin suunnittelin ja vedin Kemi-Tornion ammattikorkeakoulussa työllistämiskoulutuksena kansainvälisen elokuvatuotannon koulutuksen. Sitten oli vielä puoli vuotta töitä yliopistolla.

Lapissa ei siis ole alueellista tv-kanavaa. Tämä tarkoittaa sitä, että Lapista puuttuu säännönmukainen, ammattimainen tv-ohjelmatuotanto. Ja sen myötä minunlaiseltani tv-tuotantotyöntekijältä työt. En ole heti ensimmäiseksi periksiantavaa tyyppiä. Niinpä lähetin hakemuksia moniin erilaisiin työtehtäviin, joihin katsoin minulla olevan käytännön pätevyys. Yli viisikymppisenä ja ilman korkeakoulututkintoa työpaikan saanti ei kuitenkaan onnistunut.

Viimein syksyllä 2007 pääsin näyttämään osaamistani safarioppaana, koska ranskankielentaitoisista oppaista oli pula. No, olin opiskellut ranskaa viimeksi vuonna 1972! Läpäisin kuitenkin työpaikkahaastattelun kieliosion ja sain paikan. Siitä alkoi hillitön ranskankielen opiskelu, jota tuki se, että päivittäin tein työtä kyseisellä kielellä. Oli ihanaa saada tehdä taas työtä! Oli lisäksi hienoa saada tehdä työtä, jossa voi tuottaa toiselle ihmiselle mielihyvää.

Safarioppaan työssä kohtasin kuitenkin täydellisesti muuttuneet työelämän pelisäännöt. Safarioppaat toimivat ns. kutsuttaessa työhön saapuvina työntekijöinä, samoin kuin vuokratyöntekijät. Neljän kuukauden pituinen työsopimus ei kuitenkaan velvoita työnantajaa työllistämään työntekijää, eikä siis maksamaan palkkaa edes yhdeltä tunnilta. Jollakin voi olla täystyöllisyys, jollakin toisella muutama päivä koko sesongin aikana. Edellisenä päivänä tulee soitto, mikäli seuraavana päivänä on töitä. Sekin voi vielä peruuntua viime hetkellä. Työvuorolistoja ei tehdä. Omaa elämää ei voi suunnitella. Oppaana tunsin joskus olevani samanlainen resurssi, kuin suksipari tai lumikengät, jotka otetaan telineestä tarpeen mukaan ja vaihdetaankin viime hetkellä viereiseen pariin.

Tähän on tultu.